Varasin kirjastosta Katja Ketun romaanin Brita-Kajsa heti, kun se oli mahdollista, ainakin kuvittelin niin. Sitten odotin. Ja odotin, Lopulta vilkaisin, monentenako olen jonossa: jossain 140:nnen paikkeilla. Se oli niin toivotonta, että päätin kuunnella kirjan. Ratkaisu osoittautui onnistuneeksi.
Brita-Kajsa (o.s. Alstadius) on Lars Levi Laestadiuksen puolison tarina; hän on myös romaanin kertoja, äänikirjassa luontevasti koko ajan äänessä. Jälkisanoissa Kettu kertoo tehneensä runsaasti taustatyötä tutustumalla lähdemateriaaliin (luettelo tästä printtiversiossa) ja keskustelemalla asiantuntijoiden kanssa. Materiaali kuitenkin kertoo lähinnä Laestadiuksesta; tietoa Brita-Kajsasta on vain vähän. Fiktion kannalta se on hyväkin: ahtaat raamit eivät patoa mielikuvituksen lentoa eikä teksti latistu raportoinniksi.
Brita-Kajsa oli nuori ja teoksen mukaan myös raskaana mennessään naimisiin Laestadiuksen kanssa. Sen jälkeen lapsia, kläppejä, syntyy toinen toisensa jälkeen, kaikkiaan 15. Sehän ei ollut tavatonta, jos vain nainen säilyi hengissä. Laestadius oli paitsi pappi myös, kasvitieteilijä, voisi kai sanoa. Kummassakin roolissa hän ramppasi pitkin maita ja mantuja ja suhtautui suuripiirteisesti tosiasiaan, että oli aviomies ja isä. Kun lopulta yksi Laestadiuksen naisista (jalkavaimo ja äpärälapsi Brita-Kajsan sanoin) jää pappilaan asumaan, tulee Brita-Kajsan mitta täyteen ja jalkavaimo saa lähteä, huoripukki Laestadiuksen poissa ollessa. Mitäpä väliä kaiken maailman lortoista ja varttipilluista, mutta omassa kodissaan Brita-Kajsa ei halua suvaitsevaisuuttaan venyttää.
Laestadiuksen elämässä tapahtui suuri käänne, kun hän raitistui ja tuli uskoon, siis siihen uskoon jota hän alkoi väkevästi julistaa. Se synnytti hurmoksellisen liikkeen, jonka perillinen nykyäänkin tuntemamme lestadiolaisuus on. Hurmoksellisuus ilmeni mm. kielillä puhumisena ja railakkaana seksuaalisuutena; nuoret naiset kiehnäävät Laestadiuksenkin ympärillä. Taas on Brita-Kajsalla kestämistä. Laestadiuksen ympärille kehkeytynyt hurmoksellinen liike johti jopa kapinan tapaiseen, jonka jälkeen sitä pyrittiin patoamaan ja Laestadiuskin siirrettiin hommiin etelämmäs Pajalaan.
Seksuaalisuus on teoksen kantava teema, keskeisempi kuin uskonto. Brita-Kajsa ei ole erityisen uskonnollinen, jos on kyse nimenomaan kristinuskosta opinkappaleineen. Lappilaisten tai saamelaisten luonnonuskonto istuu hänelle paremmin. Mutta himoa tässä romaanissa riittää. Jossain lukija-arviossa tekstiä moititaan rivoksi. Jaa-a. Vaikea sanoa, mikä oli rivoa 1800-luvun kontekstissa, mutta eipä tekstissä ainakaan peitellä mitään, vaan kerrotaan että kulli on kova ja vittu märkä ja sitten mennään, täällä ja tuolla. Se on elämää, ei sen enempää! Sitä paitsi Brita-Kajsan seksuaalisuus on hyvin positiivista, ja hän huoltaa vittuaan lempeästi, jotta se pysyisi käyttökelpoisena sekä toistuviin synnytyksiin että akteihin vielä silloin, kun hänellä jo alkaa olla ikää. (Huomautan kainosti, että en ole rivo, käytän genitaaleista Ketun tekstin sanoja.)
Lappiin asemoituvissa romaaneissa on usein estotonta seksiä. Olen funtsinut, onko se realismia vai eksotiikkaa ja miten lappilaiset itse ilmiöön suhtautuvat: tympiikö se heitä vai ovatko he siitä ylpeitä vai välittävätkö asiasta pätkääkään. Ilmiöhän sijoitetaan nykyään myös Lapin hiihtokeskuksiin kuten Saariselälle, josta iltapäivälehdet sitten repivät otsikkoja. Se mikä tapahtuu Saariselällä, jää Saariselälle!
Seksin lisäksi toinen lukijan huomion vangitseva teoksen ominaisuus on kieli kuten Ketulla aina. Se on hämmästyttävän aistimusvoimaista ja vivahteikasta. Jonkin aikaisemman teoksen yhteydessä meänkielen tai Peräpohjolan murteen taitajat kiukuttelivat, ettei kielestään kiitetty Kettu edes osaa näitä kieliä. Ymmärrän. Itseänikin ottaa raiveliin, jos savoa kirjoitetaan väärin; mikä tahansa haoska veäntämmine ei todellakaan ole savoa. Mutta savolaisena en siis tunnista Ketun kielen mahdollisia "virheitä". Joitakin ilmauksia oudoksuin, kuten usein toistutta ilmausta tärviö tai sanontaa huonossa hapessa tai verbinmuotoa syömäti vs. syömättä tai syömätä jne. Oikein vai väärin vai onko sillä väliäkään; kirjailijahan on tehnyt haluamansa ratkaisut, ja jälkisanoissa hän kiittää kielenhuoltajaa, professoria!
Laestadius kuolee ennen Brita-Kajsaa, ja hänen kuolemansa on kuvattu tavattoman hienosti. Kaikenlaista on koettu, eikä elämä ole ollut helppoa. Mutta kyllähän Brita-Kajsa tätä vastuutonta lahjakasta rohkeaa ketkua, huoripukkia, Lars Leviä, niin kovin rakasti, myötä- ja vastoinkäymisissä: Sinun rinnalla mie elin sen seittemän elämää. Nyt mie elän vielä yhen ja se on minun oma. (Sitaati kirjoitettu kuullun perusteella.)
Paljon jää tässä käsittelemättä (esimerkiksi upeasti havannoitu ja kuvattu luonto), koska postaus ei voi olla liian pitkä, joten siirryn viimeiseen asiaan: kuuntelukokemukseen. Se oli mielestäni huikea, taitavana lukijana Eija Ahvo. Ensin ajattelin, että hän värittää tekstiä liikaa mutta totuin ilmaisuun nopeasti. Eläytyvä lukutapa sopii tähän teokseen erinomaisesti kuten myös Ahvon ääni Brita-Kajsan henkilöön. Voisi sanoa, että tekstistä ja luennasta syntyy kokonaistaideteos. Kiitos lukijalle!
Kiitos kirjasta, taas kerran! Ja jos tämä romaani ei päädy Finlandia-ehdokkaaksi kuten kävi Kätilölle, manaan suohon koko valintalautakunnan.
]]>
